Kuukausi kului nopeasti, vaikka jokainen päivä tuntui matelevan. Joka päivä katsoin kelloa sata kertaa eikä se vieläkään ollut ilta tai seuraava päivä. Jotenkin tuntuu ettää oon koko loman odottanut, jotakin. Että loma oikeasti alkaisi. Uskoin että tästä kesästä tulee mahtava ( naiivia ). Uskoin nauttivani olosta ja rentoutuvani. Kulunut talvi ja kevät oli elämäni parhaimpia ja toivoin saman jatkuvan.. Mihin ne mun vasta saamani uudet ystävät oikein hävisivät heti todistusten jaon jälkeen. Puhelimiin ei vastata, eikä soiteta takaisin. Mun pitäisi kai olla rohkeampi, mennä käymään, kysyä suoraan.. Päivät kuluu vaan entistä hitaammin, mutta silti en halua että taas kuukauden päästä ajattelen mihin se aika hävisi.

Päivät pyrii taas ruuan ympärillä. Milloin söin viimeeksi? Paljon söin? Kuinka monta kaloria vielä saan syödä?

Haluaisin osata nauttia yksinäisyydestä. Haluaisin etten olisi yksin.

Miksi aina kun järjestetään jotain suuria massatapahtumia mun on pakko ängetä itteni liikkeelle ja lähteä mukaan. Vaikka tiedän että suuri ihmisvilinä ahdistaa mua varsinkin kun olen yksin.. Eilenkin piti sitten lähteä ulos vain nähdäkseni, kuinka entinen paras ystäväni hortoilee kännissä ympäriinsä ja uusi kaverini on kaiken keskipisteenä miljoonan ystävänsä kanssa.

Aina kun vain pysähdyn hetkeksi huomaan miten hengitykseni on raskaampaa ja haluan vain pois koko tilanteesta.

Jos on pakko lähteä jonnekkín liikkumaan niin tänään kyllä menen vilinästä poispäin.

Tämä päivä on ollut erittäin mukava ja rentouttava, varmaan ensimmäinen kerta tän kuun aikana kun on oikeasti rento ja hyvä olo.

Kaverin kanssa käytiin lenkkeilemässä ja ulkona tuuli vilvoitti ah, niin mukavasti. kävely on erittäin hyvä harrastus, mutta jotenkin aina ei vaan jaksa vaivautua lähtemään ulos, vaikka heti kun on lenkin tehny tai jo matkalla tuntuu niin paljon paremmalta, kun jos vaan istuisi kotona.

Voin myös ylpeänä sanoa että en ole vähään aikaan herkutellut vaan syönyt juuri sen verran kun on tarvinnut, eli vain kun on oikeasti ollut nälkä. Oon näköjään oppinut erottamaan nälän mielihalun tunteesta.

Eilen aloin myös ensimmäistä kertaa elämäni aikana tehdä jonkinlaista jumppaa. eli vatsalighas ja reisilihas treeniä. Jos nyt muistaisi joka toinen päivä toistaa ne niin ehkä parin kuukauden pääsät se ei olisi enää niin tuskallista ettei pääse ylös lattialta - hyvä kunto joo-o :)

Löysin muuten kirpputorilta peräti kolme Virginia Andrewsin kirjaa järettömän halvalla eli euron kappale!!! Omistan nyt : Valheiden verkko, kristalli, hämärän lapsi ja keskiyönkuiskeet.

ootellaan tässä illan jalkapalloa. Toivottavasti tänään on lähetys kunnossa eikä ukkosmyrskyt estele.

Ja silmät on ollut itkemisestä punaiset koko päivän.

Kukaan ei soita, enkä itse uskalla soittaa.

Syötyä ei ole tullut kuin hieman kaurapuuroa, edes joku syy olla iloinen.

Lomat ( kuten oon aikasemmin kirjottanut ) ei ikinä oo ollut mulle mitenkään helppoja. Ahdistun helposti kun ei ole tekemistä. Siksi onkin hyvä, että sain edes muutaman hyvän päivän kavereiden kanssa, ennen kun he taas unohtavat mut.

Oltiin Tykkimäessä Kouvolassa ja mulla, vaikka joka vuosi aina käyn siellä, ei oo ikinä ollut siellä niin hauskaa kun nyt. Aikasemmin oonkin ollut sukulaisten kanssa, kaverit on aivan eri asia. Iloitsin päivästä täysin rinnoin ja juostessa siellä auringossa ylipitkiin laitejonoihin tunsin itseni niin onnelliseksi ja ettei elämässäni voi olla mitään vialla, Sitten tietenkin söin roskaruokaa ja kärsin siitä kolme seuraavaa päivää. Yksin.

Mun ajatukset on nykyisin todella ristiriitaisia. Toisaalta haluaisin hehkuttaa miten hauskaa meillä on ollut ja tulee olemaan, etten koskaan oo ollut näin onnellinen. toisaalta taas tiedän etää onnentunteet eivät mulla kauan kestä ja pian taas makaan yksin omassa huoneessa tuijottamassa telkkaria viikkokausia ( nyt mennyt viikko ) pääsemättä ylös ja vaivautumatta tarkkailemaan syömisiäni.

Mun on niin vaikeeta pyytää ketään lähtemään mun kanssa mihinkään, koska sisimmässäni yhä uskon ettei ne haluu olla mun kanssa. Ja siksi kun viikon välein puhelin soi ja yhdelle päivälle tulee tekemistä kiljun onnesta.

Tänään tuli Puhelu.

Ehkä. Toivottavasti.

Ensimmäinen lomapäivä. Aurinko paistaa ja istun hymyillen terassilla odottaen iltaa, kun oltiin sovittu kavereitten kanssa jo viikko sitten että tehtäisiin jotain hauskaa. Ajattelen että tästä kesästä tulee loistava.Että vihdoinkin, mulla on ihmisiä, jotka oikeasti haluavat olla mun kanssa. Katson kelloa. Pyöritän päätä. Eikö meidän pitäisi lähteä jo. Tekstaan kavereille. Ollaan oltu joka päivä ulkona tää kevät on ollut mahtava ja todella uskon että kesästä tulee vielä parempi.  Koitan soittaa. Puhelin tuuttaa varattua." Miks ne aina tekee tän mulle?" Menen nukkumaan.

Toinen lomapäivä. Kukaan ei ole soittanut takaisin ehkä niillä on kiire pitää hauskaa ilman mua. Tottakai ne haluu olla vaan kahdestaan, nehän suorastaan rakastaa toisiaan.  Alan jo hermostua, enkä pysty syömään. "ei tästä voi tulla taas tälläistä" ajattelen ja lähden lenkille, jos vaikka joku soittaisi sillä aikaa. Tulen kotiin. Olo on niin yksinäinen ja ahdistunut että syön enkä pysty sitä lopettamaan ennen kun äiti pakottaa nukkumaan. Masentava kesä. Kesä on paska.

Kolmas lomapäivä. Puhelin soi. Kaveri on tullut kotiin mökiltä ja suunnitellaan loppuviikkoa. Odotusta, odotusta. Eikä vieläkään kuulu mitään hänestä, joka mut aina hylkää.

Useimmissa ihmisissä asia saa aikaan onnen tunteita ja hilpeää odotusta, mutta ei mussa. Kesäloma on yleisesti ollut mun elämän masentavinta aikaa. Koulussa on sentään ollut jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä eikä ole tarvinnut olla yksin, vaikkei mulla ennen ollutkaan koulussa kuin se yksi kaveri niin silti silloin jaksoi nousta sängystä ja lähteä ulos. Viime kesälomana se oli aivan mahdoton ajatus. Joka päivä nukuin pitkään vaikka ei edes nukuttanut, söin vaikkei ollut nälkä, istuin netissä kuuntelemassa musiikkia toivoen että joku soittaisi ja pyytäisi mut jonnekkin vaikka ei mulla ollut ketään kuka olisi soittanut. Viime vuonna vihasin itseäni siksi kun en jaksanut en vaivautunut edes yrittämään tutustua uusiin ihmisiin tai lähtemään kotoa ulos aurinkoon. Toivon todella että tästä kesästä( ja uskon että tuleekin) tulee kaikkien aikojen kesä, sillä nyt mulla on ystäviä, jotka toivottavasti ( toivottavasti- siksi koska mulla on epäilyksiä näitä ystäviä ja heidän lojaaliuuttaan kohtaan) raahavat mut ulos aurinkoon.

Olen taas ollut viikon iloinen koska olen pystynyt saamaan painoni takaisin mulle normaaliin 65:een, mutta tietenkään en ole vielä tyytyväinen.

Kun eilen menin vaa-alle ja näin sen näyttävän taas 70 kiloa purskahdin itkuun. Olen antanut itseni taas repsahtaa epäterveelliseen elämään. Mua niin vittu rasittaa, etten osaa hillitä itseäni, vaikka tiedän sen olevan tarpeellista ja yleensä mulle helppoakin. Miksi kun maha on jo aivan täynnä ja koskee otan lisää keksejä? Miksi kun oksettaa jo valmiiksi, menen jääkaapille ja avaan tonnikalapurkin?

Mie ajattelen painoani aivan liikaa, tiedän sen. Se ei saisi olla mun elämän keskipiste, mutten voi sille mittän. Kun en ajattele tarpeeksi lihon. Tänään olen ajatellut ja syönytkin vain pussillisen nuudeleita, mutta tiedän illalla syöväni koska kotona on leivottu..

ÄLÄ SYÖ JOS EI OLE NÄLKÄ!!!!

Siis ruokailun suhden, alkoholia en ole ikinä ennenkään juonut, miksi siis nyt.

Tuntuu että söin koko vappupäivän ja tässä on sama jatkunut tänäänkin, en jaksa kauhiasti asiasta nyt stressata. Tiedän mässäilyn jatkuvan, koska lähetään kavereitten kanssa telttailemaan niin grillimakkaraa ainakin menee. Varmaan annan itseni nyt ihan kunnolla vaan rentotua koko viikonlopun ja olla laskeskelematta ruokailujani ja katotaan sit maanantaina mitä vaaka näyttää.. Nää mun mässäilöykilot yleensä lähtee nimittäin parinpäivän tehokuurilla pois.

Metsässä juostessa voi kuvitella olevansa jotain aivan muuta, sulkea silmänsä ja leikkiä keijukaista. Hihittää ohi juoksevalle Oravalle, maastoutua piiloon autoja jotka kuulostavat pimeällä aivan joltain muulta. Mun mielikuvitus on aina ollut vähän villi ja kun pääsen kaverini kanssa jonnekkin hämyisille metsäpoluille niin ei jää mitään rajoituksia. Ja hauskaa on.

Miten olen joskus voinut vihata luontoa? Luonto on niin kaunista ja täynnä elämää, tärkeä osa meidän elämäämme. Mutta miksi sen pitää olla täynnä roskia. Olen itse mukana tässä suhtkoht säälittävässä yrityksessä puhdistaa kadunvarsia ja ihmisten mieliä ja kerään kuin keräänkin yhden roskan päivässä pois pilaamasta kaunista ( krrhm) katukuvaamme. Mutta miksi mun pitäisi vaivautua? Ei muut kuitenkaan välitä. No tottakai ne välittää, kaikkien ainakin pitäisi vittu välittää. Saasteet ja autot saa mut raivon partaalle, eilenkin mie aivan viattomana koitan nauttia raittiista ilmasta kun jotkut kiihdyttää avoautoillaan ja jättää kauhean pölypilven mun keuhkoihin ja silmiin ärsyttämään.

Kuitenkin eilisestä päivästä, mie ja miun Ihana Kaveri, joka vihdoin on alkanut taas luottaa muhun ja olla mun kanssa käyttäydyttyiin taas kuin 5 vuotiaat ja sanompahan vaan että näin hauskaa ei mulla oo ollut pitkään aikaan, vaikka onkin ollut Ihana Kevät. Mua ei edes häiritse se että rikoin kahdeksan aikarajani syömisessä, kun olin niin pitkään ulkona, koska oli niin kivaa.

Kukaan heistä ei oo edes vaivautunut kolmen vuoden aikana tutustumaan muhun, mutta luulis jo että heillä ois jäänyt musta jotain muuta mieleen kun se että mie oon läski, se on niin loukkaavaa että meinaan vaan itkeä, kun vaan ajattelenkin sitä!! Oikeesti mie oon tuntenut nää ihmiset niinkin kauan kun kolme vuotta ja niitten mielipiteet ei oo aikasemmin mua vähempäänkään hetkauttanut, mut tänään kyllä loukkaannuin.

 Ja sitten kun vielä paljastu, että yks mun uusista ystävistä on kaksnaamanen paska, joka vihaa mua niin.. Ei .. Tänään ei oo ollut hyvä päivä!!!! ( paitsi ruokailiujen puolesta oon niin ylpee etten oo sortunut suklaaseen niinkuin yleensä kun vituttaa )

Oon tässä jo aika pitkään ollut ajattelematta asiaa, mutta kesällä tarvitsee rahaa ja mun on pakko päästä jonnekin. Huono asia on se kun mulla ei ole kokemusta joten minne muka pääsisin, oon nyt laittanut hakemuksen kaikkiin mahdollisiin jäätelö ja puhelinmýyjä juttuihin mitä oon netin kautta löytänyt mein kaupungista.. Toivottavasti saisin edes jonkinlaista työtä. Varsinkin kun ensikesästä on tulossa mulle yllättävän tapahtumarikas, mulla on alkanut mennä rahaa niin paljon enemmän, nyt kun mulla on kavereita. Kaikenmaailman leffailtoja joka viikko, ei saisi valittaa, mutta oli kiva olla sellanen saita ja rikas niinkuin ennen pystyin olemaan.

Luin eilen Virginia Andrewsin IntoHimon kosketuksen. Kirja oli ehdottomasti parhaasta päästä koko tuotannosta, suosittelen kaikille.

Oon ollut todella herkällä tuulella kokopäivän, johtuskohan väsymyksestä. Meinannut monta kertaa vaan purskahtaa itkuun ilman minkäänlaista oikeeta syytä, niinkuin mielipahaa yms. Katoin dokumenttia hurrikaaneista ja aikasemmin mua on vaan ärsyttänyt nää nyyhkyselviytymistarinat, mutta nyt se sai mut oikeesti herkistymään. Mie en tajuu ihmisiä jotka ei välitä Ilmastonmuutoksesta! Mie oon monta vuotta jo ollut joukkoliikenteen, kieräätyksen yms. puolesta puhuja ja En voi sietää sitä kun ollaan välinpitämättömiä, tai ajatellaan ettei se ole oikea uhka. Todisteet puhuu puolestaan...

No jaa vaihetaan aihetta, miusta tuntuu että tuun kirjoittamaan myöhemmin jotain Info-pakettia, koska se on mun mielestä erittäin tärkeä asia.. Mun laihdutusprojeksti on alkanut erittäin hyvin, oon pitänyt itseni kiireisenä, koulun,kirjojen ja kavereiden kanssa niin ei ole jäänyt aikaa syömiselle kun pidän tiukasti kiinni klo20.00:n aikarajastani.

Poistin näistä mun blogiteksteistä noi mun ruokapäiväkirja jutut koska mua alko vaan ahdistaa kun näin miten paljon olin syönyt.

Mie en aio nyt kauheasti vielä rääkittää itseäni, mutta ton ruokailun oon saanut hillittyä aika hyvinkin ( joku vois sanoa että mie syön liian vähän, mut en miun mielestä).. Mie oon päättänyt että syön vain silloin kun on oikeasti nälkä ja en enää illalla kahdeksan jälkeen.. Mie en siis aamulla ellei ole iha  kauhea nälkä syö mitään koska kouluruokailu on muutaman tunnin päästä ja sielläsyön sitten lämpimän ruoan.. ja illalla seitsemän aikoihin 2 ruisleipää ja muroja, hedelmiäyms. Näistä siis yksi tai kaksi.

Mun on nykyään niin helppo olla syömättä kun koko päivä on tekemistä. Viime viikolla kun tuli mässäiltyä ja mulla tuli kolme kiloa painoa, ne on jo lähtenyt nyt, johtuskohan kun sunnuntain tuli juostuu koko päivä kavereitten kaa metsässä reippailemassa:)

Mie en yleensä ole ulkoilmaihminen ja sen takia ihmettelenkin miten hauskaa mulla oli pari päivää sitten kavereiden kanssa metsälenkillä.. Me vaan haahuiltiin keskellä metsää ilman mitään päämäärää ja mulla oli pitkästä aikaa tosi rentoutunut olo.

Niin niistä suunnitelmista. Vappuna mie ja miun kaverit ( oi miten kiva käyttää tota sanaa ) aiotaan mennä mökkeilemään. Mie en oo ollut mökillä ainakaan kolmeen vuoteen ja odotan innolla sitä. Aiotaan ottaa mukaan kaikkee kivaa tekemistä ja paljon ruokaa ( herkkulakko välipäivillä )..

Ja nyt tänä lauantaina pidetään grillauspäivä:)

Lukemisesta vielä tähänkin tekstiin sen verran että luen nyt tätä animorphs sarjaa ja kutoskirjassa oon menossa, mutta samalla kesken on Hanif Kureishin Esikaupungin Buddha, joka on tähän mennessä ollut erittäin hyvä.

Oon ollut tässä herkkulakossa kuun alusta ja oon ollut erittäin tyytyväinen itseeni, koska olen pysynyt normaalipainoisena kun sairastelusta johtuvan oksentelun takia vuoden alussa lähti viisitoista kiloa. Nyt kun on lääkitys päällä niin ei enää oo oksettanut, mutta eilen.

Eilen tuli syötyä aivan järettömästi, ruokaa, herkkuja, kaikkea.

Tuntuu etten tänään pystyisi nielemään mitään.

Pystyin syömään lautasellisen muroja, kun alkoi mahaan koskea jo sen verran, mutta tänään mun on pakko saada paino takaisin siihen mun normaaliin, varsinkin kun mulla on suunnitteilla kaikkea kivaa mihin valitettavasti liittyy yletön mässäily..

Mie oon aina ollut ylipainoinen ja painoin vielä viime joulukuussa 76 kiloa, kun päätin aloittaa laihduttaa ja laihdutus onnistuikin hyvin ( ei liikunnan yms ansiosta, satuin vain sairastumaan samaan aikaan) ja menetin 15 kiloa, joista nyt on takaisin tullut sen verran että painan terveet 65 kiloa ja haluaisin pysyä siinä.

En nyt käy tähän mun sairaskertomusta vuodattamaan, sanompahan vaan että mun pitää ottaa 6 erilaista pilleriä päivässä.. Ei siinä mitään, tiedän että ne on pakko ottaa jos aion parantua, mutta onko niisä pakko olla sivuvaikutuksia.

Mielialan vaihtelut on nimittäin esimerkiksi todella mahtavia. Yks päivä mua sattu kyynärpäähän ja kesken itkemisen aloin vaan nauramaan enkä saanut sitä loppumaan, hauskaa.

Ja kasvojen pyöristyminen aaargh. kohta en ees tunnista itteeni kun katson peiliin. Okei nyt liiottelin koska se pyöreys alkaa hävitä ens viikolla kun vihdoin saan vähentää lääkitystä. jee.